Jotenkin tunnen olevani ihan yksin tässä maailmassa, vaikka jossain pään sisällä joku pieni ääni sanoo, ettei se ole totta, onhan mulla ystävät ja veljet.
Äiti ja isä ei ole mulle enään niin läheisiä, kun ne oli sanotaanko vaikka puoli vuotta sitten. Joku muuttu. Itse en koe muuttuneeni, en sitten tiedä, jos en vaikka vaan tiedosta sitä.
Sen tiedän, että ainakin äiti on muuttunut. Ennen äiti oli kultainen ja tuki kaikissa elämän ylä- ja alamäissä. Äiti oli mulle se tärkein ihminen kauan. Mutta nykyään äiti ei enään ole niin läsnä kuin se oli ennen. Sen jälkeen kun mulla alkoi mennä koulussa huonosti, se alko haukkumaan mua, sano että oon tunnevammanen ja kasvanu kieroon. Sen jälkeen kun lopetin lukion kesken, se sano että oon täysin epäonnistunu ihmisenä ja ettei musta ikinä voi tulla mitään. Se harvoin enään puhuu mulle kauniisti. Jos puhuuki, se ylistää mun veljen tyttöystävää, josta mä itse en pidä, minkä se tietää hyvin.
Iskän kanssa mulla ei ikinä oo ollutkaan mitenkään kauheen lämpimiä välejä, se kun on aina ollut enemmänkin niitä ihmisiä, jotka valitsee uran ennen perhettä. Kyllähän mä tiedän, että me ollaan sille tärkeitä, mutta ei se sitä oo sanonu, ei pitkään pitkään aikaan. Viimeeks kun muistan, että se olis sanonut jotain sen tyylistä, että se välittää, on se kun se joskus kun olin pieni taputti mua reiteen kun olin menossa nukkumaan ja sano, että kun taputtaa toista reiteen, se tarkottaa että toinen on sulle todella tärkee. Sen jälkeen siitä on tullu vielä etäisempi, kun se oli sillon. Olihan sillä se ryyppy-kausikin jossain vaiheessa, sillon mä pelkäsin. Se joi niin paljon, että sen piti olla viikkoja sairaalassa. Siellä sillä todettiin ne kasvaimetkin: toinen kurkussa ja toinen mahassa. En enään ees tiedä saatiinko ne hoidettua, vai onko ne sillä vielä. Ei siltä edes uskalla kysyä, se vaan hermostuis, alkais selittämään että se ei ole mun asia ja että mun olis pitänyt putsata pupun kakkalaatikko tai viedä roskis tai vastaavaa, vaihtaa siis puheenaihetta oikein sujuvasti: alkaa huutamaan tekemättömistä hommista.
Mutta niin. Onhan mulla sentään veljet. Kolme niitä on, yksi nuorempi ja kaksi vanhempaa. Niistä on tullut mulle tosi tärkeitä viime vuosien aikana. Huomasin tässä yks päivä, että mä todella rakastan niitä, kun sen toisen vanhemman veljen tyttöystävä sattui sanomaan mun pikku veljelle, ettei sen tarvii niiden naamoja täällä pitkään katella, että ne on muuttamassa tammikuun alussa omaan asuntoon. Meinasin alkaa huutaan sille ettei se saa mun veljeä viedä pois. Sitten meinas päästä itku, oikeastaan pari kyyneltä tulikin, mutta ei ne tajunnut minkä takia.
Oikeastaan yleensäkkään kukaan ei kiinnitä mitään huomiota, jos mä itken. Jotenkin on nykyään paljon vaikeampi pitää tunteita sisällä ja antaa niiden purkautua hiljasena nyyhkytyksenä sitten illalla, kun oli ennen. Nykyään itken parikin kertaa viikossa sillä tavalla, että joku mun perheenjäsen näkee. Mutta ei ne siitä ilmeisesti välitä. Jatkaa vaan sitä mitä oli tekemässäkin, eikä oo huomaavinaankaan. Toisaalta ainoana poikkeuksena on tämä toissapäiväinen yllättävän raju tunteen purkaus, kun sain tietää, että Ystävä (selitin edellisessä merkinnässä) on masentunut ja haluis kuolla. Sillon toinen niistä vanhemmista veljistä, se kumpi on ilmeisesti sitten muuttamassa pois, jäi hetkeksi katsomaan, tuijotti jotenkin hätääntynyt ja kysyvä ilme kasvoillaan vähän aikaa ja päätti ilmeisesti, ettei viitsi kysyä, tai sanoa mitään. Eipä se varmaan paljolta vaikuta, mutta mulle se merkitsi paljon.
No ohhoh, tulipas pitkä vuodatus. Pitääkin varmaan mennä nukkumaan, että pääsee aamulla sitten töihin.
Kauniita unia, jos joku tätä sitten on eksynyt lukemaan!
Kommentit