..eksyin tännekin. Jotta päivää vaan.

Olisin oikeasti iloinen, jos mulla olis hyvää kerrottavaa, mutta..

18-vuotis syntymäpäivä lähenee lähenemistään ja mua ahdistaa. Jotenkin "vanheneminen" on pelottavaa. Kai se, kun pankeiltakin on tullut nyt jo monta kirjettä tyyliin "vaihda pankkia, tule meille, vaihda, vaihda, PÄÄTÄ!" se vaan pelottaa. Miksi kaikki päätökset pitää tehdä heti? Eihän ketään kiinnostanut mun päätökset ja päättämättömyydet kun mä täytin 17. Mikä tän vuoden aikana on sitten muka muuttunut? En mä ainakaan. Maailman talous on muuttunut. Minä en. Planeetan kunto on muuttunut huonommaksi. Minä en (huonommaksi - en ainakaan toivottavasti). Kai se "aikuistumisen" raja pitää vetään johonkin kohtaan. ..Enpä tiedä.

Tänään (..eilen)..

Oon tapellu kahden mulle tärkeän ihmisen kanssa. Toinen vähemmän tärkeä ja toinen todella tärkeä.

Tämä vähemmän tärkeä on serkkuni. Se, josta oon maininnut tossa ensimmäisessä merkinnässä. Se kun on tottunut saamaan aina kaiken haluamansa, kun on pienenä sairastanut leukemian. Sen äiti antaa sen tehdä kaiken mitä se haluaa. Ehkä kieltää kerran ja sitten antaa periksi. Serkku sanoi tossa, että sillä on oikeus olla kun lellitty kakara, koska se ei saanu elää sen lapsuutta kunnolla. Muutaman mutkan kautta päästiinkin sitten siihen, että se ajattelee, että kaikilla muilla on ollut onnellinen lapsuus, koska ei ole tarvinnut olla sairaalassa. Sanoin sille, etten mä olis pistänyt ollenkaan pahaksi, vaikka olisin ollu koko elämäni tähän hetkeen saakka sairaalassa, jos ei olis tarvinnut kuunnella ja nähdä kun isä pieksee äidiltä henkeä pois ihan töikseen. Enkä edes vitsaile. En nyt vähättele sen kokemuksia, tai muidenkaan, mutta enpä nyt sanois sitä kovinkaan onnelliseksi lapsuudeksi, jos vielä nykyäänkin herään monta kertaa yössä vaan kuunnellakseni hengittääkö kaikki meistä. Aamusin pelkään lähteä omasta huoneesta, koska en oo vieläkään varma että löydänkö jonkun kuolleena. Eihän niiden riidat oo ollu fyysisiä enää aikoihin, varmaan pariin vuoteen jopa, mutta en vaan voi sille mitään. Kai ne on jotain traumoja. Serkku sitten sano että se tietää miltä tuntuu kuunnella kun vanhemmat riitelee. ..minä suutuin. Eihän se oikeasti tiedä. Sen vanhemmat ei ole koskaan riidellyt niinkuin meidän. Meillä oli joka toinen yö joko ambulanssi tai äidin serkku pihalla hakemassa äitiä turvaan. Tai sitten vaihtoehtoisesti oli poliisi hakemassa isää putkaan. Yhdeksi yöksi. Sellaiset yöt me nukuttiin äidin vieressä. Minä heräsin silloinkin monta kertaa yössä. Kuuntelin että ei kai isä jo tule kotiin. Ei varmaan puhuta serkun kanssa taas moneen kuukauteen..

Se toinen, se todella tärkeä, on yksi parhaista ystävistäni. Eipä siinä oikeastaan muuta ole, kun että mä loukkaannuin sille (tai oon jo pidemmän aikaa ollut loukkaantunut), koska sillä ei enää ole aikaa nähdä mua. Siis kyllä mä ymmärrän; sillä on kirjoitukset ja koulukiireet ja harrastuksia. Mutta kun sillä vaan riittää sitä aikaa sen kavereille. Koulusta. Koulukavereille. Joita se yllätys, yllätys näkee siellä koulussakin. Sillä on aina aikaa nähdä niitä koulun jälkeen, mutta jos mä kysyn, että voitaisko nähdä, se sanoo että ehkä parin viikon päästä. Ehkä. Parin viikon päästä. Tuntuu oikein mukavalta. Kai mä olen sitten vaan itsekäs. En tiedä. Toivottavasti saadaan tämä selvitettyä. En sitten tiedä. Se kun ei oikein osaa riidellä. En mä kyllä sinänsä riidellä haluis, mutta kun jos ei kunnolla riidellä, niin kaikki kaatuu siihen että se sanoo "okei" eikä halua puhua siitä sen enempää. Ei kerro omaa kantaansa asiaan, vaan sulkeutuu. Pff.. Kai tää tästä.

 

Nyt onneksi yötä piristi vähän tämä:

 

KALAT

Sinulla on vilkas mielikuvitus ja kuvittelet usein, että salaiset agentit vakoilevat sinua. Keräilet erilaisia aseita ja kiikareita. Et tee vaikutusta lähimmäisiisi, joita raivostuttaa pöyhkeytesi. Sinulla ei ole lainkaan itseluottamusta, jonka vuoksi pelkäät kaikkea silmittömästi. Kaloilla on taipumus kiristää valtaapitäviä. Nuorena Kalat yleensä lähettävät uhkauskirjeitä tärkeille ihmisille, nimitellen näitä hassuilla, loukkaavilla nimillä. Koska Kalat vain haaveilevat kaikesta, he ovat vaarattomia tomppeleita ja kelpaavat taustakävelijöiksi TV-uutisten katunäkymä-filminpätkiin. Kalat tekevät valtavasti itsemurhia, koska he pelkäävät että joku tulee ja nitistää. Kalat pelkäävät myös itsensä murhaamista, joten he yrittävät kusettaa itseänsä tekemällä itsemurhan hukuttautumalla. Kalat ovat niin typeriä, että luulevat olevansa Kaloina hukkumattomia. Tämän vuoksi Kaloja naarataan paljon järvistä, meristä, joista ja kylpyammeista. Kaloilla on erinomaisen huvittava taipumus sotkea itsensä melkoiseen soppaan, joten Kalat sopivat parhaiten keittoihin.

Onnenkapine: Paska katiska
Onnennumero: Mikä tahansa numero, joka nousee alitajunnasta
Onnenväri: Kaikki neuroottiset värit
Motto: “En minä ainakaan uskaltaisi!”
Auto: Kupla -62

 

Haha, enpä kyllä sanois että ihan paikkansa pitävä horoskooppi on, mutta tykkäsin kuitenkin^^ Aika yksinkertaista vitsiä, mutta piristi silti kummasti(:

 

Kiitos ja hyvää yötä, jos tänne asti jaksoit lukea!

...is everything okay?

Mulla on huono olla.
Oli ajanjakso, jolloin mulla oli ihan hyvä olo - melkeen koko ajan! Mutta nyt.. Nyt on tullut taas samanlainen olo, kuin syksyllä.
Syksyllä mulla oli siihen astisen elämäni pahin olo. En olis jaksanu enää elää - ja yritinki päästä pois oman käden kautta.
Joulun alla se alko helpottaa otetta ja mä aloin nähä elämässä hyviäkin asioita. Sen mä kyllä uskon johtuvan siitä, että keräsin rohkeuteni ja kerroin mun ystäville, että mulla on huono olla ja että mä olen yrittänyt päästä pois. Luulin sitä ennen, että ne pitäis mua heikkona, ja että ne ei enään haluis olla mun kanssa sen jälkeen, koska oon niin epätasapainonen. Mutta ne pysyi mun rinnalla, ne tuki mua ja tukee vieläkin.
Mutta niin, nyt se sama syksyinen tunne on tullu varkain takasin. Yks päivä mä vaan löysin itteni itkemästä omassa huoneessa, niin kuin mä tein aina joskus silloin, kun jätin menemättä kouluun. Tosin asiaa on nyt helpottamassa ystävät. Niille on nyt niin paljon helpompi puhua, kun syksyllä oli. Onnistuin jopa kertomaan mun yhdelle ystävälle, minkä takia mä hylkäsin sen seiskalla. Mähän siis ihastuin siihen ja mua pelotti, sekin kun sattuu olemaan tyttö. Eihän se tietenkään mikään syy oo, ei ikinä sais hylätä ystävää, mutta niin mä vaan tein, enkä oo millään tavalla siitä ylpeä, kesti kolme vuotta, että edes uskalsin kertoa sille oikeen syyn. Mä olen niin onnellinen, että se ei vihaa mua sen takia. Mä ite en välttämättä olis niin ymmärtäväinen.
Ehkä riittää vuodatus tältä erää. Hyvää yötä, kauniita unia!

Öisin se iskee, maailman kamalin tunne: yksinäisyys.

Jotenkin tunnen olevani ihan yksin tässä maailmassa, vaikka jossain pään sisällä joku pieni ääni sanoo, ettei se ole totta, onhan mulla ystävät ja veljet.
Äiti ja isä ei ole mulle enään niin läheisiä, kun ne oli sanotaanko vaikka puoli vuotta sitten. Joku muuttu. Itse en koe muuttuneeni, en sitten tiedä, jos en vaikka vaan tiedosta sitä.
Sen tiedän, että ainakin äiti on muuttunut. Ennen äiti oli kultainen ja tuki kaikissa elämän ylä- ja alamäissä. Äiti oli mulle se tärkein ihminen kauan. Mutta nykyään äiti ei enään ole niin läsnä kuin se oli ennen. Sen jälkeen kun mulla alkoi mennä koulussa huonosti, se alko haukkumaan mua, sano että oon tunnevammanen ja kasvanu kieroon. Sen jälkeen kun lopetin lukion kesken, se sano että oon täysin epäonnistunu ihmisenä ja ettei musta ikinä voi tulla mitään. Se harvoin enään puhuu mulle kauniisti. Jos puhuuki, se ylistää mun veljen tyttöystävää, josta mä itse en pidä, minkä se tietää hyvin.
Iskän kanssa mulla ei ikinä oo ollutkaan mitenkään kauheen lämpimiä välejä, se kun on aina ollut enemmänkin niitä ihmisiä, jotka valitsee uran ennen perhettä. Kyllähän mä tiedän, että me ollaan sille tärkeitä, mutta ei se sitä oo sanonu, ei pitkään pitkään aikaan. Viimeeks kun muistan, että se olis sanonut jotain sen tyylistä, että se välittää, on se kun se joskus kun olin pieni taputti mua reiteen kun olin menossa nukkumaan ja sano, että kun taputtaa toista reiteen, se tarkottaa että toinen on sulle todella tärkee. Sen jälkeen siitä on tullu vielä etäisempi, kun se oli sillon. Olihan sillä se ryyppy-kausikin jossain vaiheessa, sillon mä pelkäsin. Se joi niin paljon, että sen piti olla viikkoja sairaalassa. Siellä sillä todettiin ne kasvaimetkin: toinen kurkussa ja toinen mahassa. En enään ees tiedä saatiinko ne hoidettua, vai onko ne sillä vielä. Ei siltä edes uskalla kysyä, se vaan hermostuis, alkais selittämään että se ei ole mun asia ja että mun olis pitänyt putsata pupun kakkalaatikko tai viedä roskis tai vastaavaa, vaihtaa siis puheenaihetta oikein sujuvasti: alkaa huutamaan tekemättömistä hommista.
Mutta niin. Onhan mulla sentään veljet. Kolme niitä on, yksi nuorempi ja kaksi vanhempaa. Niistä on tullut mulle tosi tärkeitä viime vuosien aikana. Huomasin tässä yks päivä, että mä todella rakastan niitä, kun sen toisen vanhemman veljen tyttöystävä sattui sanomaan mun pikku veljelle, ettei sen tarvii niiden naamoja täällä pitkään katella, että ne on muuttamassa tammikuun alussa omaan asuntoon. Meinasin alkaa huutaan sille ettei se saa mun veljeä viedä pois. Sitten meinas päästä itku, oikeastaan pari kyyneltä tulikin, mutta ei ne tajunnut minkä takia.
Oikeastaan yleensäkkään kukaan ei kiinnitä mitään huomiota, jos mä itken. Jotenkin on nykyään paljon vaikeampi pitää tunteita sisällä ja antaa niiden purkautua hiljasena nyyhkytyksenä sitten illalla, kun oli ennen. Nykyään itken parikin kertaa viikossa sillä tavalla, että joku mun perheenjäsen näkee. Mutta ei ne siitä ilmeisesti välitä. Jatkaa vaan sitä mitä oli tekemässäkin, eikä oo huomaavinaankaan. Toisaalta ainoana poikkeuksena on tämä toissapäiväinen yllättävän raju tunteen purkaus, kun sain tietää, että Ystävä (selitin edellisessä merkinnässä) on masentunut ja haluis kuolla. Sillon toinen niistä vanhemmista veljistä, se kumpi on ilmeisesti sitten muuttamassa pois, jäi hetkeksi katsomaan, tuijotti jotenkin hätääntynyt ja kysyvä ilme kasvoillaan vähän aikaa ja päätti ilmeisesti, ettei viitsi kysyä, tai sanoa mitään. Eipä se varmaan paljolta vaikuta, mutta mulle se merkitsi paljon.
No ohhoh, tulipas pitkä vuodatus. Pitääkin varmaan mennä nukkumaan, että pääsee aamulla sitten töihin.

(nään seuraavan unen yleensä vähintään kolme kertaa viikossa)
Näin unta, että yks mun rakkaimmista ystävistä (tästä lähtien Ystävä) tapettiin, murhattiin. Sitä kidutettiin vaikka kuinka kauan ja mun piti kattoa, ne leikkas mun luomet irti, kun en suostunut muuten katsomaan. Kuuma veri valu pitkin mun kasvoja ja sekottu mun kyyneliin. Mä kuulin kun Ystävä huusi. En tiiä miten aina nään kun paha katkoo sen luut, en tajuu miten voin nähdä sen, miten sen luut painautuu sen ihon läpi ja tekee reijän joka alkaa vuotamaan verta, en tajuu miten voin nähdä kaiken sen kauheen mitä paha tekee Ystävälle, vaikka mun silmät on ihan veressä. Unen lopussa se aina kattoo mua kivun, surun ja rakkauden täyttämillä silmillä ja sanoo välittävänsä, rakastavansa, sanoo, että oon sille enemmän, kun pelkkä ystävä. Sit paha repii sen sydämen sen rinnasta paljain käsin ja ystävä kuolee, jättää mut yksin niiden sanojensa kanssa, jättää mut yksin tunnustuksensa kanssa.
Tänään aamuyöllä mä taas heräsin ja huomasin itkeväni kovaan ääneen omassa huoneessa, kasvot kyynelistä märkinä ja peittoa rutistaen.
Tänään en pystyny hillitsemään itteeni, lopettamaan itkemistä. Mä itkin siinä kauan, tosi kauan, kuulin radiosta kahet uutiset (tulee tunnin välein, nukun aina radio auki). Makasin vaan siinä patjalla ja rutistin peiton itteeni vasten ja itkin.
Oon nähny tollasia unia, missä murhataan joku mulle tärkeä, jo monen kuukauden ajan. Joka yö joku tunnistamaton paha tulee mun uneen ja tappaa mulle tärkeitä henkilöitä ja mun pitää nähä se, olla todistamassa sitä, tuijottaa kun mulle tärkeästä henkilöstä revitään elämä raa-asti, ilman, että mä kykenen tekemään asialle mitään.

Sain tossa n. 22:40 puhelun serkulta ja ihmettelin,että mitä se mulle soittaa, vielä tähän aikaan, kun ei olla puhuttu sitten kesän.
Vastasin sitten puhelimeen ja kuulin toisesta päästä surkeen äänen "Missä sä oot". No kotonahan mä olin ja kerroin sen, serkku kysy että voinko olla sen kanssa ja niiskaisi. Säikähdin ja kysyin että mikä sillä on ja missä se on. Serkku alko nyyhkyttämään ja sano ettei sillä mikään ole, sitten se kerto olevansa niiden kellarissa ja mä sanoin lähteväni heti sinne, kunhan vaan saisin vaatteet päälle.
No, mä puin nopeasti päälle ja ryntäilin ympäri asuntoa hätäpäissäni ja etsin jostain sukkia ja kaulaliinaa. Äiti ihmetteli, että kuka oli soittanut kun sillä tavalla olin säikähtäny, en mä sille kertonu, olis vaan hätääntyny sekin ja soittanut sit serkun äidille. Sanoin vaan että lähen näkeen kaveria, kun sillä ei oo kaikki hyvin. Äiti sano että meillekkin voi tulla, jos haluaa, kunhan ollaan sitten niin hiljaa, ettei herätetä toisia.
No, mä lähdin sinne serkun talolle ja se tuli alaovella mua vastaan. Sen silmät oli ihan punaset ja turvonneet ja se halas mua ja sano ihan pienellä ja itkusella äänellä: "Meidän marsu lopetetaan huomenna" ja alkoi itkemään. Mä tietenkin halasin sitä takasin. Sitten kun se oli vähän rauhottunut, me juteltiin vähän lisää tästä, kysyin että miksi se lopetetaan ja siinä sit kävi ilmi myös, että niiden toinenkin marsu lopetetaan samaan aikaan, serkun oma marsu. Ei se kuitenkaan enään itkenyt, nyyhkäs vähän.
Lähettiin siitä sitten kävelemään ja juteltiin kaikesta. Sain tietää, että sen poikaystävän veli oli ollut leikkauksessa ja serkun poikaystävä on tosi surullinen sen takia. Tietenkin se on, onhan se sen oma veli.
Juteltiin me muustakin, selitin sille omaa tilannetta, että oon lopettanut lukion kesken, että lääkäri totesi mulla vakavan masennuksen ja että välillä vaan tekis mieli lopettaa elämä kesken, ihan niinkuin tein lukionkin kanssa. Se kuunteli mua ja pitkästä aikaa tuntu siltä, kun olisin saanut asiat jollekkin perille. Pitkästä aikaa tuntu siltä, että joku oikeesti halus tietää mitä mulle kuuluu, miltä musta tuntuu. Pitkästä aikaa tuntu siltä, että joku välitti.
Käveltiin me melkeen puoleenyöhön asti, mut sitten käskin sen lähtee kotiin, kun sillä on kuitenkin huomenna koulua.
Kun me sitten lähettiin eri suuntiin se huus mun perään vielä: "Soitellaan".